Kulttuurien kohdatessa

Tiedostavalle ja edistykselliselle, humanistiselle ja suvaitsevaiselle älykölle, samoin kuin mainittuun ihmistyyppiin samaistumista haluaville ja sen hang around -klubille on kristallin kirkasta, mitä kulttuurien erilaisuus itse asiassa on: Hassuja hattuja, eksoottista ruokaa, poikkeavia pyhäpäiviä, puikkoja veitsen ja haarukan sijasta, kiehtovia säveliä, sareja ja hijabeja etc etc. Tämän kaiken humanistiälykkö näkee, ja siinä on hänen mielestään kaikki, sillä hän on vuorenvarma siitä, että kaikkien näiden Disneyland -koristeiden alla asuu pohjaltaan aivan hänenkaltaisensa humanistiälykkö, joista toisilla voi olla vaan vähän erilainen pintaväri. Kaikkein primääreimmin hän ei niin ollen edes halua muuttaa maailmaa kaltaisekseen, sillä hänen mielestään maailma on jo perusrakenteeltaan hänen mielensä mukainen. Valkoinen liberaali on nimensä mukaan patognomonisesti valkoinen. Mistään muusta ihmiskunnan pääryhmästä ei löydy mitään edes etäisesti häntä muistuttavaa. Kukaan muu ei pysty siten elämään pelkästä moraalisesta paatoksesta ja paheksunnasta, ja tässä hän ei poikkea menneitten aikojen moraalinvartijatädeistä laadullisesti tai olemukseltaan vähääkään. Hän on sama. Paheksunnan kohde on vaihtunut, mutta ilmiö ja tyyppi on täysin sama, vaikka fyysinen habitus ja pukeutumistyyli voikin olla monimuotoisempi. Siinä, missä hän ennen ylemmyyteensä pakahtuen paheksui aviottomia äitejä ja juoppoa työväenluokkaa, hän paheksuu nyt äänekkäästi ja itsensä jalustalle korottaen kaikkialla havaitsemaansa rasismia, suvaitsemattomuutta ja "ummehtunutta nationalismia" ym ym egonpaisutukselleen kuitenkin tuiki välttämätöntä rekvisiittaa, jonka puuttuessa sitä tarpeen tullen vaikka keksitään. Mikä on synnyttänyt tai mahdollistanut tällaisen tyypin? Mielenkiintoisin teoria on evolutiivinen. Valkoihoiset ovat varsin pienen, pohjoista havumetsävyöhykettä asuttaneen metsästäjä-keräilijöitten populaation jälkeläisiä. He ovat valikoituneet siten, että heidän selviytymisstrategiansa pääasiassa luonnonolosuhteita vastaan on ollut löyhien ja pienten individualistiyhteisöjen altruismi. Altruismi on ollut evoluutioteorioiden ongelma pelkällä esiintymisellään, sillä sen säilyminen on teoreettisesti erittäin vaikeasti ymmärrettävä. Kommunikoivana eläimenä ihminen kykenee altruistiseen rankaisuun ja moraaliseen paheksumiseen. Paheksuminen käyttää universaalia moraalia, joka tässä ryhmässä on moraalinormi. Kaikki ovat samalla viivalla, mutta vapaamatkustajia rankaistaan altruistisesti, usein huomattavasti oman edun vastaisestikin ja itselle vahinkoa tuottaen. Tätä voidaan havainnoida ja tutkia juuri sitä varten kehitettyjen pelien avulla, ja kaukaasialaiset (valkoiset) pelaavatkin niitä luonnostaan juuri tällaisin strategioin. Tilanne on ollut toinen Lähi- ja Keski- idän paimentolaiskulttuureissa, joissa populaatiot ovat valikoituneet kamppaluissa muita ryhmiä kohtaan. Tällaisen populaation jälkeläiset pelaavat täysin toisin strategioin, ja heidän moraalinen paheksuntansa, jopa fyysisiä hyökkäyksiä myöten, kohdistuu yhteisön normien rikkojiin ja yhteisön heikentäjiin. Heidän moraanlinsa ei ole universaalinen, vaan partikulaarinen. Moraalista on se, mikä hyödyttää yhteisöjä ja niiden koheesiota. Yhteisön jättäminen on kuolemalla rankaistava rikos Näissä sukulaisuusavioliitot ovat normi, ja usein ne järjestetään autoritaarisesti, ja poikkeamasta seuraa kuolema. Tässä valkoinen liberaali kohtaa käsittämättömän ilmiön: Hän tuntee kyllä käsitteenä oman edun tavoittelun muiden kustannuksella, ja sisäänsä rakennetun mekanisminsa mukaan paheksuu sitä pää punaisena. Hän tuntee myös yhteisen edun tavoittelun ja ihailee sitä kyyneliin asti. Oman sukulaisuusryhmän (jotka ovat usein hyvin tiiviksi hitsattuja vuosituhansien sukulaisavioliitoilla) suosiminen, jopa omalla henkilökohtaisella uhrilla, saati sitten muitten, kustannuksella, on hänelle vieras asia, nelikulmainen ympyrä. Tällaisissa kulttuureissa mainittuja pelejä pelataan täysin toisin strategioin. Valkoisen ensijaisesti luottaessa hyvin tuntemattomaan, jota hän ei koskaan enää tapaa, yhteenhitsattu heimoyhteiskunta luottaa vain omiinsa. Lisäksi jos ulkopuolista petetään omalle ryhmälle etua saavuttaen, on tehty erittäin moraalinen ja ihailtava teko. Sivuhuomautuksena tällaiset yhteiskunnat ovat poikkeuksetta ahtaan patriarkaalisia ja naista alistavia, mihin siihenkin on syynsä. Nykyään valkoisen liberaalin moraalinen raivo kohdistuu korvikekäyttäytymisenä omaan ryhmään, jonka rikollisuudeta ja rappiosta hän on vakuuttunut, ja jonka hän altruistisen rankaisun käsistä täysin karanneessa paroksysmassaan haluaa tuhota. Mitä enemmän hän tuhoaa sitä, sitä suurempaan moraaliseen pääomaan ja muilta saamaansa ihailuun hän katsoo olevansa oikeutettu. Kahden kuvatun kulttuurin (Tätä on kulttuurievoluutio. Se ei ole postmodernin kirjallisuuden lukemista ja vihreiden opintopiireissä opittujen oppien soveltamista.) törmätessä pelikentällä, etnosentrinen ryhmä, jonka moraali on omaa etuaan ajavaa partikulaarista, pyyhkäisee kevyesti olemattomiin metsästäjä-keräilijöitten jälkeläiset. Ainoa lohduttava piirre on, että valkoiset liberaalit eivät lisäänny suvullisesti mainittavassa määrin, vaan ovat riippuvaisia proselyyteistä, joita ei riitä rajattomiin. Sen sijaan yhteisölliset, usein uskonnolliset konservatiivit, lisääntyvät voimakaasti, vaikka eivät ehkä kaapujen peittämiä synnytyskoneita pystykään kilpailussa voittamaan, mutta sitten astuvatkin kuvaan jo toiset tekijät ja säännötkin. Valkoinen liberaali tuhoaa aatteen palo silmissään sitä ainoaa yhteiskuntaa, joka on hänen laisensa irvikuvan esiintymisen tehnyt mahdolliseksi, ja jonka säilymisestä hän ja hänen hienot ajatuksensa ovat täysin riippuvaisia. Hän ei tajua tätä, koska hän luulee oikeasti olevansa valitseva normi maailmassa, ja kaikkien muitten olevan ihanien kulttuurillisten lavasteittensa alla olennaisesti samoja kuin hän.